On olemassa maita, joihin matkustetaan nähtävyyksien vuoksi. Niistä palataan kotiin muistikortti täynnä temppeleitä, rantoja ja vuoria, ja kun joku kysyy mitä jäi parhaiten mieleen, osataan nimetä paikka kartalta. Sitten on maita, joista ei jälkikäteen oikein osaa nimetä ensimmäisenä yhtäkään nähtävyyttä, koska mieleen tulevat ihmiset. Itä-Timor kuuluu minulle jälkimmäiseen kategoriaan.
Olin siellä vuonna 2025, joten tästä kaikesta on kirjoittaessa kulunut vasta reilu vuosi. Silti huomaan jo nyt joutuvani välillä kaivelemaan nimiä ja tapahtumien tarkkaa järjestystä jostain muistini pölyisistä arkistoista. Muisti prakaa nykyään välillä vähän turhankin tehokkaasti, joten en aio teeskennellä tämän olevan minuutintarkka matkakertomus. Jotkin yksityiskohdat ovat kadonneet matkalle, mutta tärkeimmät asiat minä muistan.
Muistan Karenin, Ben Geen, Jessyn ja Zun. Muistan pankkiautomaatin, joka söi korttini ja käynnisti yhden koko matkan parhaista sattumaketjuista. Ja ennen kaikkea muistan yhden illan Dilin yläpuolella, jolloin kolme toisilleen vielä hetkeä aikaisemmin täysin tuntematonta ihmistä istui kaupungin valojen äärellä, söi, joi olutta ja kuunteli yhden heistä soittavan kitaraa.
Mutta siihen päästään myöhemmin. Ensin piti saada se pankkikortti takaisin.
PANKKIAUTOMAATTI SÖI KORTTINI JA ANTOI TILALLE YSTÄVÄN
Matkustamiseen liittyy tiettyjä universaaleja vitutuksen muotoja: myöhästyneet lennot, kadonneet laukut, vatsatauti juuri silloin kun edessä on kahdeksan tunnin bussimatka sekä pankkiautomaatti, joka imaisee korttisi sisäänsä eikä anna sitä takaisin. Jälkimmäinen tapahtui minulle Dilissä.
Siinä sitä sitten seisoo toisella puolella maailmaa tuijottamassa automaattia, jonka sisällä on yksi niistä pienistä muovinpalasista, joiden merkityksen ymmärtää kunnolla vasta silloin, kun sitä ei enää ole. Ei auttanut muu kuin marssia pankkiin selvittämään asiaa.
Luukun toisella puolella sattui olemaan paikallinen pankkivirkailija nimeltä Zu. Selitin tilanteen: kortti oli automaatissa, minä automaatin ulkopuolella ja tämän asetelman olisi mielellään pitänyt muuttua mahdollisimman nopeasti. Asia saatiin hoidettua, mutta sen jälkeen emme jostain syystä lopettaneetkaan puhumista.
Jauhoimme paskaa niitä näitä ja huomasimme nopeasti tulevamme toimeen tavalla, jota on vaikea selittää jälkikäteen. Joskus ihmisen kanssa joutuu viettämään kuukausia ennen kuin keskustelu muuttuu luontevaksi. Joskus siihen menee noin kolme minuuttia pankin tiskillä.
Zu antoi yhteystietonsa ja sanoi, että voisi työpäivän jälkeen näyttää minulle paikkoja, jos kiinnostaisi.
Totta helvetissä kiinnosti.
Niinpä pankkivirkailijasta tuli saman päivän aikana paikallisopas ja pian sen jälkeen ystävä.
Autossa alkoi suomalaisen kulttuuridiplomatian epävirallinen erikoisoperaatio. Eppu Normaalia, Yötä, Aikakonetta ja Haloo Helsinkiä. Jossain vaiheessa soimaan tuli Haloo Helsingin Beibi, ja Zu meni aivan pähkinöiksi. Kappaleen rumpukomppi ja drum & bass -henkinen energia olivat hänelle jotain täysin uutta. Pian biisi oli jo tallennettu hänen Spotifyn suosikkeihinsa.
DILI KULKEE MICROLETILLA
Dili ei ole sellainen kaupunki, jonka kanssa tarvitsee tehdä virallista tuttavuutta. Sen kanssa joutuu tekemisiin heti. Kaupunki on kuuma, liikenne elää omaa elämäänsä ja liikkumiseen löytyy yksi erityisen timorilainen ratkaisu: microletit.
Ne ovat pieniä minibusseja, jotka kiertävät omia reittejään pitkin kaupunkia ja toimivat käytännössä Dilin verenkiertona. Kyytiin hypätään, matkustetaan sinne minne ollaan menossa ja maksetaan taskunpohjalta käytännössä kolikoita. Tyypillinen matka maksaa noin neljännesdollarin.
Siinä missä jossain muualla avataan sovellus, odotetaan taksia ja katsotaan dynaamista hinnoittelua, Dilissä tunget itsesi pikkubussiin paikallisten sekaan ja annat kolikoita kuskille.
Homma toimii.
KAREN ODOTTAA AUTOA, KOSKA LENTÄMINEN ON OHI
Karenin tarina on sellainen, jonka kuullessaan joutuu tarkistamaan, ettei joku vedä sinua nenästä. Hän sairasti harvinaista syöpää. En enää muista tarkkaa diagnoosia, enkä halua vuoden jälkeen alkaa täydentää muistini aukkoja arvaamalla. Sairaudella oli joka tapauksessa yksi hänen elämäänsä rajusti muuttanut seuraus: hän ei voinut enää lentää.
Viimeinen lento, jonka hän pystyi tekemään, oli Australiasta Itä-Timoriin. Siihen loppui lentomatkustaminen, mutta Karen ei ilmeisesti saanut sitä muistiota, jossa tässä kohtaa pitäisi jäädä paikoilleen.
Hän odotti Itä-Timorissa autoaan.
Kyseessä ei ollut mikään vuokraamon pikkuauto, vaan kunnon vanhan koulukunnan roadtrip-SUV. Kyljet täynnä tarroja, tavaraa katolla ja olemus sellainen, että sillä voisi yhtä hyvin ajaa lähikauppaan tai ylittää mantereen. Jälkimmäinen oli lähempänä suunnitelmaa.
Koska Karen ei voinut lentää takaisin kotiinsa Britanniaan, auton oli määrä saapua laivalla Itä-Timoriin. Sitten hän ajaisi kotiin.
Maata pitkin.
Timor-Lestestä Britanniaan.
Kun tapasin hänet, matka oli vielä edessä. Jälkikäteen sain tietää, että hän todella teki sen. Hän pääsi kotiin.
Jotkut ihmiset puhuvat elämänasenteesta. Toiset lastaavat auton laivasta Timor-Lestessä ja lähtevät ajamaan sillä kohti Britanniaa, koska lentokoneeseen ei enää voi nousta.
BEN GEE OLI KUIN ROCKTÄHTI, JOKA UNOHTI LOPETTAA MATKUSTAMISEN
Jos Karenin tarina kuulosti elokuvalta, Ben Gee ei varsinaisesti palauttanut porukkaa normaalisuuden piiriin.
Ben oli kiinalainen tech-yrittäjä, joka oli perustanut oman teknologiayrityksen, myynyt sen yli kymmenen vuotta aikaisemmin ja tehnyt sen jälkeen jotain, mistä moni haaveilee maanantaisin työpaikan kahviautomaatilla.
Hän oli lähtenyt maailmalle eikä käytännössä enää lopettanut.
Pitkä tukka, huivi otsalla ja olemus kuin kiertueelta karanneella rocktähdellä. Hän ei näyttänyt ihmiseltä, joka oli tullut viettämään kahden viikon vuosilomaa Kaakkois-Aasiaan. Hän näytti siltä kuin matkustaminen olisi ammatti, uskonto ja krooninen sairaus samassa paketissa.
Benin matkalle mahtui myös yksi niistä sattumista, joiden vuoksi todellinen elämä kirjoittaa välillä parempia juonenkäänteitä kuin käsikirjoittajat. Hänet oli ryöstetty Etelä-Amerikassa ja jonkin tapahtumaketjun kautta, jota en enää pysty vuoden jälkeen rekonstruoimaan oikeudenmukaisesti, hän tapasi kiinalaisen naisen. He rakastuivat ja olivat minun tavatessani matkustaneet yhdessä jo vuosia.
HOSTELLIT OVAT MAAILMAN OUDOIN HENKILÖSTÖVUOKRAAMO
Mukana pyöri myös hostellin pitäjän tytär Jessy sekä hollantilais-indonesialainen pariskunta, jonka nimiä en enää muista. Tämä hieman hävettää, mutta tällaisia matkamuistot joskus ovat. Kasvot säilyvät, tilanteet säilyvät ja muistat miten joku nauroi. Sitten nimi katoaa.
Matkustaminen on täynnä tällaisia ihmisiä. Joidenkin kanssa vietät yhden illan ja unohdat heidät viikossa. Toisten kanssa vietät kolme päivää ja muistat heidät vielä vanhana.
Itä-Timorissa jälkimmäisiä tuntui olevan poikkeuksellisen paljon.
Söimme yhdessä, joimme, kiertelimme ja istuimme iltaisin paikoissa tekemättä välttämättä yhtään mitään erityistä. Ehkä juuri siinä oli koko jutun ydin. Mitään ei tarvinnut tapahtua koko ajan.
Porukka itsessään oli tapahtuma.
SITTEN TULI ILTA, JOTA EN UNOHDA
Viimeisenä iltana ennen siirtymistäni Atauron saarelle hyppäsimme Karenin kanssa Zun kyytiin. Mukana oli kitara, ruokaa ja olutta.
Suunnitelma oli mennä Dilin yläpuolelle näköalapaikalle. Siinä kaikki. Ei retkipakettia, ei opasta, ei pääsylippua eikä listaa asioista, jotka pitäisi ehtiä nähdä ennen auringonlaskua.
Ajoimme ylös ja alhaalla Dili muuttui tuhansiksi pieniksi valoiksi. Ylhäällä oli pimeää. Zu otti kitaran, alkoi soittaa ja sitten me vain olimme.
Söimme, joimme olutta ja puhuimme silloin kun huvitti. Välillä kukaan ei sanonut mitään. Kaupungin valot jatkuivat alapuolellamme ja jossain vaiheessa tuli sellainen hiljaisuus, jota ei tarvitse rikkoa.
Se on edelleen yksi elämäni parhaista muistoista. Ei siksi, että tapahtui jotain valtavaa, vaan juuri siksi, ettei tapahtunut.
Kolme ihmistä kolmesta täysin erilaisesta maailmasta oli päätynyt samalle kukkulalle pienessä maassa toisella puolella maapalloa. Zu oli timorilainen pankkivirkailija. Karen oli britti, joka odotti autoaan aloittaakseen järjettömän pitkän kotimatkan ilman lentokoneita. Minä olin suomalainen reissaaja, joka oli päätynyt paikalle ties minkä sattumaketjun seurauksena.
Paperilla meillä ei ollut mitään syytä istua siinä yhdessä. Todellisuudessa tuntui kuin olisimme tunteneet paljon pidempään.
Sitä yhteyttä on vaikea pukea sanoiksi ilman, että siitä tekee tarpeettoman suuren ja sentimentaalisen asian. Ehkä sitä ei tarvitsekaan selittää.
Joskus tapaa ihmisiä ja tietää.
ATAURO
Seuraavaksi meri vei Atauron saarelle.
Jos Dili oli ihmisiä, liikennettä, microleteja, uusia tuttavuuksia ja iltoja kaupungilla, Atauro tuntui siltä kuin joku olisi yhtäkkiä kääntänyt maailman äänenvoimakkuutta pienemmälle.
Meri ympärillä, vuoret, rannat, riippumatto ja auringonlaskut. Maisemia, joiden kohdalla matkailumainoksen kirjoittaja käyttäisi sanaa paratiisi, minkä jälkeen tekisi mieli lyödä häntä esitteellä.
Mutta välillä kliseet ovat kliseitä siksi, että parempia sanoja ei yksinkertaisesti löydy.
Atauro on helvetin kaunis.
DEICIDE ITÄ-TIMORISSA
Yksi suosikkikuvistani koko matkalta on huomattavasti vähemmän filosofinen.
Paikallinen mies ja päällä DEICIDEn paita.
Legendaarisen floridalaisen death metal -bändin logo keskellä Itä-Timoria.
Tämä on juuri niitä pieniä hetkiä, joiden vuoksi matkustamisesta pidän. Voit lentää toiselle puolelle planeettaa etsimään jotain täysin vierasta ja eksoottista, ja vastaan kävelee tyyppi paidassa, jonka tunnistaisit yhtä hyvin metallikeikalla Helsingissä.
Maailma on valtava ja välillä naurettavan pieni.
SE MITÄ ITÄ-TIMORISTA JÄI
Kun ihmisiltä kysyy matkan jälkeen, millainen jokin maa oli, vastaukseksi odotetaan yleensä jonkinlaista yhteenvetoa. Ruoka oli hyvää. Luonto oli kaunista. Ihmiset olivat ystävällisiä. Hintataso oli tätä. Kannattaako mennä?
Minulla ei oikein ole Itä-Timorista sellaista vastausta.
Totta kai muistan meren, kuumuuden, Dilin, microletit, Atauron rannat ja sen, kuinka järjettömän kaukana Suomesta kaikki tuntui olevan. Mutta kun ajattelen Itä-Timoria, en näe ensimmäisenä maisemaa.
Näen kasvot.
Karenin, Zun, Benin, Jessyn, ihmiset ruokapöydän ympärillä, jonkun nauramassa ja jonkun soittamassa kitaraa pimeässä.
Vuoden jälkeen yksityiskohdat ovat jo alkaneet haalistua. Nimissä joudun välillä kaivelemaan muistiani ja tapahtumien järjestyskin saattaa vaihtaa paikkaa päässäni. Mutta jotkut asiat eivät katoa.
Muistan Dilin valot alhaalla kaupungissa, Zun kitaran pimeässä ja Karenin istumassa vieressäni. Muistan ruoan, oluet ja sen oudon hiljaisuuden, joka syntyy silloin, kun kukaan ei koe tarvetta sanoa mitään.
Olen matkustanut monessa maassa ja tavannut matkan varrella valtavan määrän ihmisiä. Silti harvassa paikassa olen muodostanut yhtä nopeasti ja yhtä voimakkaita siteitä täysin tuntemattomiin ihmisiin kuin Itä-Timorissa.
Ehkä siinä oli jotain juuri paikan pienuudessa ja syrjäisyydessä. Kun päätyy tarpeeksi kauas kaikesta tutusta, myös ihmiset tuntuvat kohtaavan toisensa vähän vähemmillä suojamuureilla.
En tiedä palaanko koskaan Itä-Timoriin.
Toivottavasti palaan.
Mutta vaikka en palaisi, yksi kuva kulkee mukanani.
