SIEM REAP ALKOI SILMÄTULEHDUKSELLA JA YLEN HAASTATTELULLA
Saavuin Siem Reapiin hieman huonossa hapessa, ja siitä tilanne päätti vielä huonontua. Sain jonkin omituisen taudin, jonka tarkkaa nimeä en vieläkään tiedä. Silmäni tulehtuivat niin pahasti, että rähmää muodostui jatkuvalla syötöllä, silmät verestivät ja näkökenttä muuttui välillä sumeaksi. Siihen päälle tuli outo yskä ja flunssainen olo. Tässä vaiheessa alkoi vahvistua teoria siitä, etteivät eri maiden vieraat bakteerikannat ole erityisen yhteensopivia suomijuntin kropan kanssa.
Juuri tähän väliin Yle halusi tehdä kanssani videohaastattelun. Ajoitus oli erinomainen. Yritin kameran edessä näyttää skarpilta ja muodostaa järkeviä suomalaisia lauseita samalla, kun silmäni näyttivät siltä kuin olisin hieronut niihin chilijauhetta ja nukkunut sen jälkeen kolme yötä viemärissä. Haastattelu saatiin kuitenkin purkkiin, ja siitä julkaistiin myöhemmin artikkeli Ylen sivuilla.
Matkailusisällöissä näkyvät yleensä auringonlaskut, temppelit ja kylmät oluet. Harvemmin näytetään sitä hetkeä, kun yrität pyyhkiä silmärähmää pois juuri ennen valtakunnallisen median haastattelua.
DISCORDISTA KALJALLE
Kun tauti alkoi vihdoin hellittää, sain viestiä Joelilta. Joel seurasi YouTube-kanavaani ja oli liittynyt Discord-yhteisööni. Olin kertonut siellä porukalle, missä päin maailmaa liikuin ja samalla valittanut tästä mystisestä rutosta. Joel sattui olemaan samoilla suunnilla ja ehdotti, että pitäisikö tavata.
En tuntenut miestä entuudestaan, mutta ajattelin että härkää sarvista. Mennään kaljalle ja katsotaan, minkälainen ukko sieltä ilmestyy. Ensimmäisten oluiden aikana kävi nopeasti selväksi, ettei keskustelua tarvinnut väkisin rakentaa. Paskanjauhaminen oli luonnollista, huumori osui riittävän lähelle samaa taajuutta ja päätimme jatkaa seikkailua yhdessä.
Myöhemmin seuraan liittyi Osku. Hän oli minulle tuttu striimipiireistä ja olimme jauhaneet verkossa paskaa aikaisemminkin, mutta emme olleet koskaan tavanneet kasvotusten. Nyt sekin asia korjattiin toisella puolella maailmaa, ja kolmesta suomalaisesta muodostui nopeasti porukka.
Se on yksi matkustamisen kummallisista puolista. Suomessa ihmisen kanssa saatetaan suunnitella kahvittelua kolme kuukautta kalenterit auki. Kambodžassa tuntematon suomalainen lähettää Discordissa viestin, toinen nettituttu ilmestyy mukaan ja muutamaa päivää myöhemmin seisotte yhdessä keskellä Siem Reapin yötä ihmettelemässä, mitä helvettiä ympärillä taas tapahtuu.
ANGKOR WAT JA VAKAVA TEMPPELIÄHKY
Siem Reapissa ei oikein voi viettää aikaa käymättä Angkor Watissa. Tai voi, mutta sen jälkeen joutuu loppuelämänsä vastaamaan kysymykseen siitä, miksi matkusti toiselle puolelle maailmaa ja jätti yhden maailman kuuluisimmista temppelialueista katsomatta. Niinpä menimme.
Angkor Wat on objektiivisesti katsottuna aivan uskomaton paikka. Mittakaava, yksityiskohdat, historia ja se tosiasia, että ihmiset rakensivat tällaisen kompleksin vuosisatoja sitten, tekevät siitä yhden Kaakkois-Aasian vaikuttavimmista nähtävyyksistä. Ongelma ei ollut paikassa vaan meissä.
Kun Aasiaa on kierrellyt tarpeeksi ja nähnyt temppeleitä toisensa perään, aivoihin kehittyy jonkinlainen hengellisen arkkitehtuurin ylikuormitussuoja. Ensimmäisten temppelien kohdalla tuijottaa jokaista yksityiskohtaa suu auki. Sadannen kohdalla huomaa ajattelevansa, että jahas, torni, portaat, kiveä. On kyllä hieno.
Se ei ole Angkor Watin vika. Se on temppeliähky.
PUB STREET, NEONVALOT JA KAMBODŽAN YÖVUORO
Kun aurinko laskee Siem Reapissa, kaupungin toinen persoonallisuus herää. Pub Street on neonvaloilla kuorrutettu turistimylly, jossa musiikki vuotaa kadulle jokaisesta ovesta, alkoholi on halpaa ja ihmisten harkintakyky halpenee illan mukana. Kadulla liikkuu reppureissaajia, paikallisia, baarityöntekijöitä, kaupustelijoita ja kaikenlaisia yöelämän ympärille muodostuneita hahmoja.
Pub Street oli hauska, mutta kiinnostavampia olivat usein paikat, joissa turisteja ei juuri näkynyt. Paikalliset kuppilat ja yökerhot olivat aivan eri maailma. Niissä ei ollut samanlaista länsimaalaisille rakennettua kulissia, ja välillä tuntui siltä, että olimme kävelleet sisään johonkin, mitä meidän ei varsinaisesti ollut tarkoitus löytää.
Päihteet kuuluivat näkyvästi osaan yöelämää. Kambodžassa huumeet ovat laittomia, mutta lain ja yöelämän käytännön todellisuuden välillä tuntuu toisinaan olevan melkoinen välimatka. Yaba on alueella tunnettu ongelma, ja tietyissä baareissa ihmiset olivat niin käsittämättömän sekaisin, ettei energiaa voinut selittää pelkällä Angkor-oluella. Mitä kukin yksittäinen ihminen oli käyttänyt, sitä en tietenkään tiedä.
Samaan yömaisemaan kuuluivat ladyboyt, joista osa alkoi muutaman illan jälkeen olla jo tuttuja kasvoja. Samat tyypit parveilivat ympärillä, kerjäsivät, flirttailivat ja hytkyttivät takakonttiaan meitä vasten sellaisella määrätietoisuudella, että henkilökohtaisen tilan käsite oli lähinnä länsimainen filosofinen ehdotus. Kambodžan yö ei varsinaisesti kysynyt, halusitko osallistua. Se osallistui sinuun.
NAINEN, JONKA KANSSA ILTA EI MENNYT AIVAN SUUNNITELMIEN MUKAAN
Siem Reapissa tutustuin myös paikalliseen naiseen, jonka kanssa vietin iltaa parina päivänä. Aluksi kaikki vaikutti hyvältä. Hän oli hauska, energinen ja tarjosi minulle juomia koko illan, mikä jäi mieleen jo siksi, että Kaakkois-Aasiassa asetelma menee usein toiseen suuntaan. Illan edetessä pinnan alta alkoi kuitenkin paljastua jotain muuta.
Yhdessä vilkkaassa yökerhossa nainen päätti kesken illan riisua pikkuhousunsa ja jatkaa tanssimista kuin kyse olisi täysin normaalista torstai-illan ohjelmanumerosta. Eräs meksikolainen mies tuli vitsaillen kysymään, oliko hän ladyboy. Nainen ei pitänyt kysymyksestä, vaan nosti hameensa, levitti haaransa ja päätti ratkaista biologisen väittelyn mahdollisimman suoralla todistusaineistolla. Tämän jälkeen hän oli vielä menossa meksikolaisen kimppuun, joten jouduin väliin.
Siinä vaiheessa olisi voinut ehkä päätellä, ettei loppuillasta tulisi rauhallinen. En päätellyt.
Myöhemmin olin umpihumalassa ja maksoin tuk-tuk-kuskille tarkoituksella liikaa. Kuski oli ollut asiallinen, minulla oli rahaa ja sanoin hänelle, että pidä loput. Nainen huomasi minun maksavan liikaa ja tiuskaisi asiasta välittömästi. Siinä vaiheessa hän ei kuitenkaan vielä varsinaisesti raivostunut. Taustalla oli muutakin, sillä hän oli aikaisemmin nähnyt minut juttelemassa toisen naisen kanssa ja pelaamassa tämän kanssa biljardia. Nyt minä olin kuulemma aivan kuin hänen ex-poikaystävänsä.
Matka hotellille meni lopulta vielä ihan hyvin. Kaikki oli ok siihen asti, kunnes pääsimme sisään hotellihuoneeseen. Silloin nainen puhkesi yhtäkkiä itkuraivokirkumiskohtaukseen samalla kun riisuuntui täysin alastomaksi. Jopa siinä umpihumalaisessa tilanteessa tajusin, että tämä oli nyt aika vitun kuumottava ja vakava tilanne. Tässä ei todellakaan kannattanut ylireagoida, vaan homma piti hoitaa mahdollisimman kylmän rauhallisesti. Sanoin hänelle, että jos hän ei lähde, soitan poliisin poistamaan hänet paikalta. Hän nauroi vittuilevaan sävyyn ja sanoi, että soita vaan, hän ei niitä pelkää. Siinä hetkessä tiesin heti, että jos poliisi tulisi paikalle, hän yrittäisi kääntää tilanteen omaksi edukseen.
Yritin saada hänet pukeutumaan ja lähtemään samalla, kun tiesin koko hotellin kuulevan metelin. Mielessä pyöri vain se, miltä tilanne näyttäisi ulkopuolisen silmissä. Jos paikalle kutsuttaisiin poliisi ja nainen päättäisi väittää minun raiskanneen tai yrittäneen raiskata hänet, minulla ei ollut mitään varmuutta siitä, miten tilanne tulkittaisiin tai kumpaa uskottaisiin.
En halunnut selvittää.
Lopulta tarjosin hänelle noin 50 dollaria, jos hän vain pukisi vaatteensa ja lähtisi. Kyse ei ollut maksullisesta naisesta eikä seksistä maksamisesta. Raha oli yksinkertaisesti nopein tapa saada vaarallisen kaoottinen tilanne loppumaan, ja se toimi.
Kun nainen oli pukeutunut, avasin oven ja totesin käytännössä, että nyt vittuun täältä. Käytävä oli täynnä hotellin asukkaita, jotka olivat tietenkin kuulleet kaiken. Siinä sitten seisoin kaikkien edessä, pahoittelin meteliä ja yritin selittää, ettei nainen ollut suostunut poistumaan huoneestani.
Matkustaminen avartaa. Joskus se avartaa juuri sillä tavalla, jota ei Lonely Planetin takakannessa mainita.
RUOKA, JOKA VIHDOIN VOITTI MINUT
Olen matkoillani yrittänyt pitää kiinni periaatteesta, että ruokaa kokeillaan ennen kuin siitä päätetään mitään. Olen syönyt sisiliskoja, käärmettä, skorpioneja, tarantelloja, torakoita, heinäsirkkoja, krokotiilia ja kaikenlaista muuta tavaraa, jonka kohdalla suomalainen työterveyslääkäri saattaisi kysyä muutaman jatkokysymyksen. Mikään niistä ei ollut saanut minua oksentamaan.
Sitten vastaan tuli kanan jalka.
Ei kanankoipi, vaan jalka varpaineen päivineen. Olin vielä hieman puolikuntoinen aikaisemmasta taudistani, mikä varmasti vaikutti asiaan. Otin pari haukkua ja ensimmäisenä vastaan tuli tekstuuri, joka oli sitkeä, kova ja samaan aikaan jotenkin limainen. Vatsani teki päätöksen ennen aivojani ja oksensin lähes välittömästi.
Pahinta oli, että tämä tapahtui suoraan ruokakojun edessä. Ruokaa myyneet ihmiset näkivät koko suorituksen ja minua hävetti aivan helvetisti. En halua koskaan olla se länkkäri, joka tulee toisen ihmisen ruokakulttuurin äärelle irvistelemään ja oksentelemaan. Nyt olin juuri se länkkäri, vieläpä suoraan myyjän edessä.
Joel ja Osku reagoivat tilanteeseen ystävien vaistomaisella lojaaliudella ja kävelivät pois luotani kuin kaksi kapista koiraa, jotka olivat juuri kuulleet sanan "suihku". Ymmärrän täysin. Olisin itsekin tehnyt samoin.
SITTEN VITSIT LOPPUIVAT
Siem Reapin ympärillä on myös jälkiä aivan toisenlaisesta Kambodžasta. Kävimme yhdessä paikallisella Killing Fields -muistopaikalla, jossa lasivitriinin takana oli ihmisten pääkalloja ja luita. Kun seisoo sellaisen edessä, ympäriltä katoaa hetkeksi kaikki muu.
Pub Streetin neonvalot, halpa olut, tuk-tukit, vitsit ja oma matkailijan pieni maailma menettävät siinä ympäristössä merkityksensä. Vitriinissä ei ollut historiaa abstraktina käsitteenä. Siellä oli ihmisiä.
Olin ensimmäisellä Kambodžan-matkallani käynyt Phnom Penhin S-21-vankilassa ja Choeung Ekin tappopelloilla. Tällä kertaa jätin tappopellot itse väliin, mutta sain Oskun menemään sinne. S-21:een palasin hänen kanssaan uudelleen, koska halusin hänen näkevän paikan.
En aio yrittää tunkea niitä tähän muutamaan kappaleeseen. S-21 ja Phnom Penhin tappopellot ansaitsevat omat reportaasinsa. Ne ovat liian raskaita paikkoja sivulauseeksi muun sekoilun keskelle.
Niihin palataan myöhemmin.
KAMPOT JA SUOMALAINEN KULTTUURISHOKKI
Kampotissa toimintamme ei ollut erityisen korkeakulttuurista. Ryyppäsimme, striimasimme ja pidimme hauskaa. Kävimme muun muassa tyttöbaareissa, joissa meitä kohdeltiin välillä kuin olisimme olleet vähintään Pohjois-Euroopan kadonneita kruununperillisiä.
Yhdessä paikassa tapasimme britin, jolla oli nyrkkeilijätaustaa ja joka vaikutti olevan baarin vakioasiakas. Hän liittyi seuraamme, jakoi omia vinkkejään ja sekoili siinä mukana. Tällaiset hahmot ovat yksi Kaakkois-Aasian baarien parhaista sivutuotteista. Kahden tunnin aikana ehtii joskus kuulla enemmän vieraan ihmisen elämästä kuin Suomessa naapurin elämästä kymmenessä vuodessa.
Sitten löysimme suomalaisen baarin. Ajatus kuulosti ensin loistavalta, sillä toisella puolella maailmaa voisi ottaa mustikkashotin ja salmarin ja saada pienen palan kotimaata keskelle Kambodžaa. Menimme sisään ja katselimme hetken ympärillemme.
Jengi oli aivan vitun sekaisin. Paikkaan oli tiivistynyt sellainen määrä suomalaista junttiutta, että Osku alkoi kärsiä fyysiseltä vaikuttavasta myötähäpeästä. Hetken katseltuaan hän kysyi, voitaisiinko lähteä äkkiä vittuun.
Voitiin.
Joskus matkustaa tuhansia kilometrejä päästäkseen mahdollisimman kauas Suomesta ja löytää Kampotista huoneellisen suomalaisia muistuttamassa, miksi lähti.
Seuraavassa baarissa kulttuurielämys oli toisenlainen. Baarinpitäjän kanssa piti ensin tehdä tuttavuutta, ja hän tuntui suorittavan meihin jonkinlaisen epävirallisen vibe checkin. Kun läpäisimme sen, tiskin alta alkoi löytyä avoimesti myytäviä jointteja. Kambodžassa lain kirjain ja yöelämän käytännöt eivät aina tunnu asuvan samassa postinumerossa.
KEP JA PAKOLLINEN CRAB RAVE
Kampotista tie vei myös Kepiin. Kaupunki tunnetaan ravuistaan, ja jos asia jää jollekin epäselväksi, meressä seisoo valtava rapupatsas muistuttamassa siitä. Kep tarjosi muutenkin hyvän hengähdyksen kaiken baarien, kaupunkien ja sekoilun keskelle.
Kun näin jättimäisen ravun, päässäni alkoi välittömästi soida yksi biisi. CRAB RAVE. En voinut sille mitään.
YÖBUSSI ELI LIIKKUVA SAUNA
Jossain vaiheessa matka jatkui yöbussilla kohti Phnom Penhiä. En enää muista tarkalleen mistä olimme tulossa, joten en ala keksimään. Bussi oli paperilla hieno konsepti, sillä tavallisten penkkien sijaan matkustajille oli rakennettu pieniä makuuhyttejä, joissa pystyi teoriassa pötköttelemään matkan ajan.
Ongelma oli, että hytin suunnittelija oli ilmeisesti käyttänyt mittatikkuna keskikokoista kambodžalaista eikä pitkää suomalaista äijää. Polvet olivat jatkuvasti koukussa ja lisäksi hytissä oli aivan sietämättömän kuuma. Sitten oli vielä kuski, joka ajoi bussia kuin olisi yrittänyt tehdä henkilökohtaista ennätystä Phnom Penhiin.
En tiedä mitä hän oli käyttänyt vai oliko mitään. Sen tiedän, että nukkuminen oli mahdotonta. Kokemus vastasi suunnilleen sitä, että yrittäisi nukkua saunassa ralliauton tavaratilassa.
TOINEN PHNOM PENH
Kun saavuimme bussilla Phnom Penhiin, vastaan tuli taas yksi niistä hetkistä, jotka jäävät mieleen aivan eri tavalla kuin temppelit, baarit tai nähtävyydet. Suomessa asiat ovat ainakin jollain tasolla hyvin. Kambodžassa näkee edelleen käsittämättömän surullista köyhyyttä aivan silmiensä edessä.
Näin useita ihmisiä kärryjen kanssa keräämässä roskista ruokaa ja pulloja. Yksi heistä jäi erityisesti mieleen. Hiljaisen oloinen, riutunut mies, josta näki, että elämä oli ollut kova. Hän kaivoi roskapussista porkkanoita ja kaalia itselleen. Hän ei kerjännyt rahaa eikä pyytänyt apua keneltäkään. Hän teki hiljaa töitä selviytyäkseen.
Se näky pysäytti. Tämä on edelleen monen ihmisen todellisuutta Kambodžassa vuonna 2026: äärimmäistä köyhyyttä keskellä maata, joka on samaan aikaan tullut aivan järkyttävän paljon eteenpäin verrattuna siihen, missä se oli vielä vain parikymmentä vuotta sitten.
PHNOM PENH JA LÄSKI OPERAATTORI
Phnom Penhin ympäristössä yksi turisteille tarjottavista erikoisemmista aktiviteeteista on ampumarata. Kävin kokeilemassa AK-47:ää ja M16:ta. Rynnäkkökiväärin ampuminen ei ole mikään videopelimäinen kokemus. Aseessa on painoa, ääni lyö läpi suojauksesta huolimatta ja jokainen laukaus muistuttaa aika konkreettisesti siitä, mitä kädessä oikeasti pitää.
Kambodžassa ampumaratoihin liittyvät myyntipuheet voivat mennä vielä paljon pidemmälle. Tuk-tuk-kuskit ja muut välikädet ovat vuosien varrella kertoneet, että jos pätäkkää löytyy tarpeeksi, tarjolla voisi olla RPG-7-sinko. Jos rahaa löytyy vielä enemmän, joidenkin puheiden mukaan sillä voisi ampua lehmän.
AK ja M16 riittivät minulle. Lehmän räjäyttäminen singolla ei kuulu bucket listilleni.
YSTÄVÄ, JOSTA EN KERRO LIIKAA
Ensimmäisellä Kambodžan-matkallani olin tutustunut paikalliseen poliisiin, joka työskentelee arkaluontoisissa henkivartijatehtävissä. Hänen nimeään en julkaise, kasvoja en näytä enkä tarkemmista työasioista kerro. Sen voin sanoa, että kyseessä on aivan uskomattoman huikea äijä.
Kun palasin Phnom Penhiin, oli itsestään selvää, että halusin tavata hänet uudelleen. Menin ensin yksin hänen kotiinsa, jossa hän esitteli minulle perheensä. Söimme paikallista ruokaa, istuimme yhdessä ja lopulta otimme päiväunet riippumatoissa.
Siinä ei ollut nähtävyyttä, pääsylippua tai TripAdvisoria. Oli vain tavallinen iltapäivä kambodžalaisen ystävän ja hänen perheensä kanssa. Juuri tällaiset hetket ovat usein niitä, jotka jäävät matkoista kaikkein parhaiten mieleen.
JÄLKIRUOKA, JOKA KATSOI TAKAISIN
Perheen luona minulle tarjottiin myös boba-teetä ja kananmunaa. Kananmuna kuulostaa turvalliselta, mutta tämä ei ollut. Munassa oli puoliksi kehittynyt kanan sikiö.
Siem Reapin kanan jalka oli jo onnistunut siinä, missä skorpionit, tarantellat ja torakat olivat epäonnistuneet, eli saanut minut oksentamaan. Nyt olin kuitenkin aivan eri tilanteessa. Olin kunniavieraana ihmisten kotona, he olivat nähneet vaivaa ruokani eteen ja katsoivat vieressä, mitä pidin tarjottavasta.
Siinä ei yrjöillä.
Söin sen hampaat irvessä ja hymyilin parhaani mukaan. Sisäisesti kävin mahalaukkuni kanssa neuvottelua kansainvälisen kriisin estämiseksi ja oksennus kävi erittäin lähellä. Kunnia kuitenkin säilyi.
OSKU MUKAAN OG-MESTOILLE
Joel oli tässä vaiheessa jatkanut jo omille teilleen, mutta Osku oli edelleen matkassa. Ehdotin hänelle, että tapaisimme poliisikaverini kanssa yhdessä. Ajattelin, että Oskun olisi hauska nähdä vähän toisenlaista Phnom Penhiä kuin sitä, jonka löytää Tripadvisorin ensimmäiseltä sivulta.
Ilta alkoi paikallisesta ravintolasta. Ruoka oli aivan helvetin hyvää, eikä paikassa meidän lisäksemme juuri länsimaalaisia näkynyt. Tällaisissa tilanteissa paikallisen ystävän arvo todella näkyy. Ei tarvitse arpoa arvostelujen perusteella, vaan joku vie suoraan sinne, missä itse syö.
Sieltä jatkoimme paikkaan, jonka nimeä tai sijaintia en aio kertoa.
Ilta jatkui yksityiseen karaokehuoneeseen, jossa jossain vaiheessa henkilökunnan tarjoilijatkin vedettiin mukaan viettämään iltaa kanssamme. Siitä tie vei yökerhoon, ja loppu oli hyvin kambodžalainen. Olimme siihen mennessä kaikki niin seipäässä, että kadotimme toisemme.
Ei dramaattista riitaa tai suurta hyvästelyä. Jossain vaiheessa vain tajusi, ettei kenelläkään ollut enää mitään käsitystä siitä, missä muut olivat. Seuraavana päivänä elämä jatkui.
SKORPIONI PULLOSSA JA MUITA NORMAALEJA ASIOITA
Kambodžassa törmää jatkuvasti pieniin asioihin, jotka saavat suomalaisen pysähtymään hetkeksi ja hyväksymään, että oma käsitys normaalista on hyvin paikallinen ilmiö. Yhdessä paikassa vastaan tuli esimerkiksi viinapullo, jonka sisällä makasi kokonainen skorpioni.
Koska tavallinen viina olisi ilmeisesti ollut liian helppo ratkaisu.
Samalla tavalla valtavat uskonnolliset patsaat, koristeelliset rakennukset, temppelit, katukeittiöt ja neonvalot tuntuvat elävän Kambodžassa täysin luontevasti rinnakkain. Maa vaihtaa ulkonäköään jatkuvasti ilman, että kukaan tuntuu näkevän siinä mitään ristiriitaa.
TOINEN KERTA EI PILANNUT ENSIMMÄISTÄ
Tämä oli toinen matkani Kambodžaan, joten siinä oli väistämättä vähän saman toistoa. Phnom Penh oli tuttu eikä osa maan absurdiudesta enää tullut samanlaisena yllätyksenä kuin ensimmäisellä kerralla. Mutta ehkä juuri siksi toinen vierailu kertoi minulle jotain ensimmäistä tärkeämpää.
Pidän tästä maasta oikeasti.
Kyse ei ollut vain ensimmäisen matkan uutuudenviehätyksestä. Kambodžassa kiehtoo sen kyvyttömyys mahtua yhteen siistiin määritelmään. Se ei ole minulle vain Angkor Wat, Pub Street, rannat, yöelämä, halpa olut, tappopellot, tuk-tukit tai paikallisten vieraanvaraisuus. Se on kaikki niistä yhtä aikaa.
Samassa maassa voi aamulla seistä yhden maailman kuuluisimmista temppeleistä edessä, iltapäivällä maata paikallisen poliisin kodissa riippumatossa, illalla laulaa karaokea tarjoilijoiden kanssa ja seuraavana päivänä katsoa vitriinissä ihmisten pääkalloja.
Se on ehkä koko Kambodžan ydin: sama maa, mutta jatkuvasti eri todellisuus.
KAMBODŽA, MAA JOKA EI PYYDÄ ANTEEKSI RISTIRIITOJAAN
Kun lähdin Kambodžasta ensimmäisen kerran, tiesin haluavani takaisin. Kun lähdin sieltä toisen kerran, tunne ei ollut muuttunut. Olin tälläkin kertaa nähnyt maasta vain oman pienen siivuni, mutta siihen mahtui enemmän kontrasteja kuin monessa paikassa kokonaiselle matkalle.
Olin ryypännyt suomalaisten kanssa, tutustunut ihmisiin, syönyt asioita joita mahalaukkuni vastusti, ampunut rynnäkkökiväärillä, istunut paikallisen perheen ruokapöydässä, ajanut yöbussissa joka tuntui yrittävän tappaa minut ja päätynyt tilanteisiin, joista osa naurattaa nyt huomattavasti enemmän kuin silloin. Kaiken sekoilun keskellä Kambodžassa on silti jotain, mitä on vaikea pukea siistiksi matkailulauseeksi.
Ehkä pidän siitä juuri siksi. Se ei yritä olla siisti kokonaisuus eikä pyydä anteeksi ristiriitojaan. Se voi olla yhtenä hetkenä järjettömän hauska ja seuraavana pakottaa hiljaiseksi. Se voi näyttää ihmisluonnosta sekä parhaat että rumimmat puolet muutaman kilometrin säteellä.
Kaiken keskellä vastaan tulee myös ihmisiä, joiden kotiin päädyt syömään, joiden kanssa laulat karaokea tai joiden kanssa lähdet kaljalle vain siksi, että joku sattui lähettämään Discordissa viestin. Ensimmäisellä matkalla Kambodža yllätti minut. Toisella kerralla tiesin jo osittain mitä odottaa, ja maa onnistui silti vetämään maton alta muutaman kerran.
Kun jatkoin taas matkaa, en ollut helpottunut siitä, että pääsin pois.
Olin tyytyväinen siitä, että olin palannut.
