Tappopellot ja S-21: siellä missä ihmisyys loppui

Vuodet, jolloin Kambodža muutettiin hautausmaaksi

Huhtikuun 17. päivänä 1975 Punainen Khmer marssi Phnom Penhiin. Punainen Khmer oli äärikommunistinen vallankumousliike, joka lupasi rakentaa Kambodžaan uuden yhteiskunnan. Sen johtaja oli Pol Pot, oikealta nimeltään Saloth Sar. Hänen hallintonsa tavoitteli maatalouteen perustuvaa yhteiskuntaa, jossa vanha elämä piti pyyhkiä pois. Kaupungit tyhjennettiin, perheet hajotettiin, uskontoa vainottiin ja miljoonia ihmisiä pakotettiin pakkotyöhön orjiksi. Epäily riitti tekemään ihmisestä vihollisen.

Seuraavat kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja kaksikymmentä päivää jättivät maahan tuhon, jota on mahdoton käsittää. Joidenkin arvioiden mukaan kuolleita oli yli kolme miljoonaa. Historiantutkimuksessa yleisimmin käytetty arvio on noin 1,5–2 miljoonaa ihmistä, jotka menettivät henkensä teloitusten, pakkotyön, nälän ja sairauksien seurauksena.

Tammikuussa 1979 Vietnamin joukot etenivät Kambodžaan ja valtasivat Phnom Penhin. Vietnamin hyökkäys kukisti Pol Potin hallinnon ja lopetti sen järjestelmällisen terrorin vallankäytön. Lukemattomille Kambodžalaisille se merkitsi mahdollisuutta selvitä hengissä. Se ei kuitenkaan lopettanut maan kärsimystä yhdellä kertaa: sotaa ja väkivaltaa jatkui vielä vuosia, ja Vietnamin sotilaallinen läsnäolo jäi kiistanalaiseksi. Mutta Punaisen Khmerin valtakausi päättyi.

Kun tänään kävelee Tuol Slengin hiljaisissa huoneissa, tämän kaiken mittakaava kutistuu yhteen rautasänkyyn, yhteen kahleeseen ja yhteen ihmiseen, joka ei enää koskaan päässyt kotiin.

Koulu, josta tuli ihmisten tuhoamislaitos

Phnom Penhissä on entinen koulu, jonka rakennukset näyttävät ensi silmäyksellä melkein tavallisilta. Piha, käytävät ja luokkahuoneet voisivat kuulua mihin tahansa oppilaitokseen. Kun rakennuksiin astuu sisään, ymmärtää kuitenkin nopeasti, ettei täällä enää vuosikymmeniin ole ollut kyse tavallisesta koulusta. Tämä on Tuol Sleng, paremmin tunnettu nimellä S-21, yksi ihmiskunnan lähihistorian pahamaineisimmista kidutus- ja tuhoamiskeskuksista.

Punaisen Khmerin hallitessa Kambodžaa vuosina 1975–1979 entiset luokkahuoneet muutettiin vankiselleiksi ja kuulusteluhuoneiksi. Rakennusten käytäville viritettiin piikkilankaa, ihmisiä kahlehdittiin sänkyihin ja koulun tiloihin rakennettiin ahtaita sellejä. Paikka, jossa lasten olisi pitänyt oppia lukemaan ja kirjoittamaan, muutettiin järjestelmäksi, jonka tehtävänä oli murskata vangit fyysisesti ja henkisesti.

Vankilassa ei ollut kyse tavallisesta rikosoikeudellisesta järjestelmästä. Sinne ei jouduttu siksi, että olisi tehnyt jotain väärää. Riitti, että hallinto epäili sinua, joku toinen oli nimennyt sinut kuulustelussa tai olit väärän ihmisen sukulainen. Järjestelmä ei etsinyt totuutta, vaan vihollisia, ja jos vihollisia ei löytynyt tarpeeksi, niitä valmistettiin kiduttamalla.

S-21:n arkistot kertovat myös siitä, kuinka järjestelmällistä tämä kaikki oli. Vangit kuvattiin, heidän taustansa kirjattiin ja heiltä vaadittiin yksityiskohtaisia tunnustuksia rikoksista, joita he eivät olleet tehneet. Syyllisyyden todistaminen oli tarpeetonta, koska syyllisyys oli päätetty jo ennen kuulustelua.

Miten ihminen voitiin tuomita kuolemaan ilman rikosta?

Punaisen Khmerin johtaja Pol Pot ja hänen hallintonsa halusivat rakentaa Kambodžasta radikaalin maatalousyhteiskunnan. Kaupungit tyhjennettiin, rahatalous ja vanhat instituutiot pyrittiin hävittämään ja valtavia ihmisjoukkoja pakotettiin työskentelemään maaseudulla. Hallinto suhtautui koulutukseen, itsenäiseen ajatteluun, uskonnollisiin yhteisöihin ja oletettuihin ulkomaisiin vaikutteisiin syvän epäluuloisesti.

Tähän historiaan liittyy usein toistettu kertomus silmälaseista. Pelkkien silmälasien käyttäminen saatettiin tulkita merkiksi koulutuksesta ja epäilyttävästä yhteiskunnallisesta asemasta. Väite siitä, että jokainen silmälasipäinen olisi automaattisesti teloitettu, on kuitenkin liian yksinkertaistava. Todellinen vainojärjestelmä oli monimutkaisempi ja vielä pelottavampi: ihmisiä voitiin tuhota koulutuksen, ammatin, sukulaisuuden, etnisen taustan, uskonnon tai täysin keksityn poliittisen epäilyn perusteella.

S-21:ssä moni vanki oli jopa itse Punaisen Khmerin jäsen. Vallankumous alkoi syödä omiaan. Ihminen, joka oli edellisenä päivänä palvellut hallintoa, saattoi seuraavana päivänä olla sen silmissä CIA:n, Vietnamin tai jonkin kuvitellun salaliiton agentti. Kun kuulustelija vaati tunnustusta, vangin oli käytännössä mahdotonta todistaa syyttömyyttään, koska mitään todellista syytettä ei välttämättä ollut olemassakaan.

Kidutus ei ollut poikkeus, vaan järjestelmä

Tuol Slengissä kidutus oli osa päivittäistä toimintaa. Vankeja hakattiin, heihin kohdistettiin sähköiskuja ja heitä tukehdutettiin veden avulla. Joidenkin päitä painettiin veden alle lähes hukkumispisteeseen, minkä jälkeen kuulustelua jatkettiin. Avoimiin haavoihin kaadettiin suolavettä, ja pahoinpitelyjä saatettiin jatkaa niin kauan, että vanki lopulta allekirjoitti kuulustelijan vaatiman tunnustuksen.

Kidutuksen tarkoitus ei ollut selvittää, mitä ihminen todella tiesi. Tarkoitus oli saada hänet kertomaan se, mitä kuulustelija halusi kuulla. Kun ihminen on tarpeeksi kauan kivussa, peloissaan ja täysin toisen vallassa, hän saattaa tunnustaa mitä tahansa saadakseen kärsimyksen loppumaan. Tunnustuksissa nimettiin usein lisää ihmisiä, jotka puolestaan voitiin pidättää ja pakottaa tunnustamaan uusia salaliittoja. Näin koneisto ruokki itse itseään.

Entisten luokkahuoneiden rautasängyt ja kahleiden jäännökset tekevät historiasta konkreettista. Niitä katsoessa ei enää ajattele vain vuosilukuja tai hallintojärjestelmiä, vaan ihmistä, joka on joskus maannut siinä. Ihmistä, joka on ehkä odottanut koko yön oven avautumista tietäen, mitä seuraava kuulustelu tarkoittaa.

Seitsemän aikuista eloonjäänyttä

S-21:ssä pidettiin arviolta 15 000–20 000 ihmistä. Heistä vain äärimmäisen harvat jäivät henkiin. Historiallisissa kertomuksissa puhutaan usein seitsemästä tunnetusta aikuisesta eloonjääneestä.

Ajatus on lähes mahdoton käsittää. Tuhansia ihmisiä kuljetettiin sisään, kuvattiin, kuulusteltiin ja kidutettiin. Suurin osa ei koskaan poistunut järjestelmästä elävänä. Muutamien henki säästyi siksi, että heillä sattui olemaan jokin taito, josta vangitsijat hyötyivät.

Yksi heistä oli taidemaalari nimeltä Bou Meng.

Bou meng, mies jonka sain tavata

Bou Meng ei ollut minulle pelkkä nimi historiankirjassa tai valokuva museon seinällä. Sain tavata hänet henkilökohtaisesti ja kuulla hänen kertomuksensa. Nyt, kun hän on kuollut, muisto kohtaamisesta tuntuu aivan erilaiselta. Olen äärimmäisen harmissani siitä, ettei hän enää voi kertoa tarinaansa uusille vierailijoille, mutta samalla kiitollinen siitä, että sain kuulla sen suoraan häneltä.

Bou Meng vangittiin yhdessä vaimonsa Ma Yoeunin kanssa. Heidät erotettiin toisistaan S-21:een saapumisen yhteydessä. Bou Meng joutui kidutettavaksi ja pakotettiin tunnustamaan rikoksia, joita hän ei ollut tehnyt. Hänen taitonsa maalata kuitenkin pelasti hänen henkensä. Vangitsijat nimittäin tarvitsivat taiteilijaa tekemään propagandamuotokuvia Pol Potista ja muista johtajista.

Ma Yoeun ei saanut samaa mahdollisuutta. Hän oli kätilö, ihminen, jonka työ oli auttaa muita ja tuoda uusia elämiä maailmaan. Hänen epäillään joutuneen murhatuksi Choeung Ekissä, mutta hänen tarkkaa kohtaloaan ei ole voitu varmistaa. Myös Bou Mengin kaksi lasta kuolivat Punaisen Khmerin hallinnon aikana. Heidän kerrotaan menehtyneen nälkään lapsille tarkoitetussa keskuksessa. Bou Meng menetti vaimonsa ja molemmat lapsensa. Hän ei koskaan tavannut heitä enää sen jälkeen, kun perhe erotettiin toisistaan.

Bou Mengin elämässä oli jotain, mikä tekee koko S-21:n historiasta erityisen tuskallisen. Hän selvisi hengissä, mutta hänen elämänsä ei palautunut ennalleen. Ihminen voi vapautua vankilasta, mutta hän ei voi palata siihen päivään, jolloin hänen puolisonsa oli vielä elossa ja perhe oli yhdessä. Vankilan portit voivat aueta, mutta menetyksen lopullisuutta ne eivät muuta.

Bou Meng käytti myöhemmin taidettaan näyttääkseen, mitä vankilassa oli tapahtunut. Hänen maalauksensa eivät olleet vain kuvia menneisyydestä, vaan todistajanlausuntoja siitä, mitä ihmisille tehtiin. Hän myös kertoi kokemuksistaan julkisesti ja todisti S-21:n johtajan oikeudenkäynnissä.

Minulle hänen kohtaamisensa oli yksi merkittävimmistä hetkistä koko Kambodžan-matkailuni aikana. Kun ihminen, joka on elänyt tuollaisen helvetin läpi, seisoo edessäsi ja kertoo tapahtuneesta, historia lakkaa olemasta vain historiaa. Siinä on elävä ihminen, jonka muistoissa kaikki on edelleen olemassa.

Bou Meng selvisi hengissä paikasta, josta lähes kukaan ei palannut. Mutta hänen vaimonsa ja kaksi lastaan eivät koskaan palanneet hänen luokseen.

Choeung ek, matka jolta ei palattu

Monien S-21:n vankien viimeinen matka suuntautui Phnom Penhin ulkopuolelle Choeung Ekiin, yhteen Kambodžan tunnetuimmista tappopelloista. Vankeja kuljetettiin sinne usein öisin. Paikalla odottivat joukkohaudat ja teloittajat, joille ihmisten surmaaminen oli annettu tehtäväksi.

Teloituksissa käytettiin aseiden sijasta usein maataloustyökaluja ja muita yksinkertaisia välineitä. Hakuilla, kuokilla, nuijilla, teräaseilla ja teroitetuilla esineillä lyötiin ihmisiä hengiltä. Yksi syy oli ammusten säästäminen. Uhrien kallovammoista on saatu myös oikeuslääketieteellistä näyttöä käytetyistä välineistä.

Ihmishengen arvo oli järjestelmän silmissä niin olematon, että teloittamisessa mietittiin jopa luotien kulutusta. Ihminen oli muutettu kustannuseräksi, joka piti poistaa mahdollisimman halvalla.

Puu, johon lapset tapettiin

Choeung Ekissä on puu, joka tunnetaan nimellä Killing Tree. Sen luona surmattiin pieniä lapsia ja vauvoja lyömällä heidän päänsä puunrunkoa vasten. Lapset heitettiin sen jälkeen joukkohautoihin, joissa oli myös heidän vanhempiensa ruumiita. Punaisen Khmerin logiikka oli, ettei vihollisen lapsia saanut jättää eloon kasvamaan ja mahdollisesti kostamaan vanhempiensa kuolemaa.

En tiedä, miten tällaisesta asiasta pitäisi kirjoittaa niin, että sanat riittäisivät. Aikuisten kiduttaminen ja teloittaminen on jo itsessään käsittämätöntä. Mutta kun sama järjestelmä ulotti väkivaltansa vauvoihin, jotka eivät olleet tehneet kenellekään mitään eivätkä edes ymmärtäneet ympärillään tapahtuvia asioita, ollaan sellaisessa pahuuden mittakaavassa, jota on vaikea sovittaa tavalliseen käsitykseen ihmisyydestä.

Puu seisoo edelleen paikallaan. Sen ympärillä voi nykyään nähdä muistamisen merkkejä ja vierailijoiden jättämiä kunnianosoituksia. Se on tavallinen puu, mutta tieto sen historiasta tekee siitä yhden raskaimmista paikoista, joissa olen Kambodžassa käynyt.

17-vuotias vartija ja vaihtoehto, jota ei ollut

Yksi tappopelloilta mieleeni jääneistä kertomuksista käsitteli nuorta Vartijaa, joka oli Punaisen Khmerin valtakaudella vain 17-vuotias. Hänen kertomuksensa mukaan hänen oli osallistuttava vankien tappamiseen, koska käskyistä kieltäytyminen olisi voinut tarkoittaa hänen omaa kuolemaansa.

Tämä muisto on jäänyt vaivaamaan minua erityisen paljon. Seitsemäntoistavuotias on vielä itsekin käytännössä lapsi, mutta tässä järjestelmässä hänelle annettiin tehtäväksi tappaa muita ihmisiä. Hänet asetettiin tilanteeseen, jossa hänen piti valita toisen ihmisen hengen ja oman selviytymisensä välillä. Kertomuksen yksityiskohdat ovat tässä sellaisina kuin ne minulle jäivät mieleen, eivät riippumattomasti vahvistettuna kuvauksena tietyn vartijan toiminnasta.

Se ei poista vastuuta tehdyistä teoista. Mutta se kertoo jotain siitä, miten totalitaarinen järjestelmä voi muuttaa myös omat alaisensa väkivallan välineiksi. Pelko ei kohdistunut vain vankeihin. Se ulottui vartijoihin, kuulustelijoihin ja hallinnon omiin jäseniin, joista kuka tahansa saattoi seuraavaksi joutua epäillyksi.

Kuolema ei ollut vain yksittäinen hetki

Punaisen Khmerin valtakaudella arviolta satojatuhansia ihmisiä teloitettiin. Tarkkaa teloitettujen määrää ei tunneta. Jokaisen luvun takana oli ihminen, jolla oli joskus nimi, perhe, muistoja ja tulevaisuus, jonka hän kuvitteli saavansa elää.

Joukkomurhista puhuttaessa huomio kiinnittyy helposti kuoleman menetelmiin ja uhrien määrään. Ne ovat tärkeitä asioita, eikä niitä pidä peittää. Mutta yhtä tärkeää on ymmärtää, mitä jokaisen kuoleman ympäriltä katosi. Lapsi menetti vanhempansa, vanhempi lapsensa, puoliso kumppaninsa ja kokonaiset perheet hävisivät niin täydellisesti, ettei kukaan jäänyt edes kertomaan heidän tarinaansa.

Bou Meng jäi kertomaan omansa.

Hän eli vuosikymmeniä sen jälkeen, kun S-21:n portit avautuivat, mutta hänen vaimonsa ja kaksi lastaan eivät koskaan palanneet. Hänen elämänsä jatkui, vaikka se elämä, jonka hän oli aikanaan tuntenut, oli tuhottu. Tämä on minulle yksi kansanmurhan kaikkein lopullisimmista puolista. Kuolema ei pääty vain siihen, että joku lakkaa hengittämästä. Sen vaikutukset jatkuvat niissä, jotka jäävät eloon.